Ystävättäreni kampaamon 20-vuotisjuhlia juhlittiin tänään. Niin on nuoren näköinen omistajakin, että juhlat olisivat voineet aivan hyvin olla hänen kaksikymppisensä. Minä olin mukana kahvinkaatajana, kääretorttuleipurina ja seuraneitinä. Sinne olisi kyllä kannattanut tulla isommallakin porukalla, koska tarjoilut olivat runsaat ja niin maittavat, ruokaisaa salaattia, sämpylöitä, munavoita, juustotorttuja, kääretorttua, keksejä, suklaata ja tietysti sitä kahvia. Kutsu oli kyllä lähetetty koko kylän väelle. Tällä kylällä vaan tuntuu olevan huonosti liikkeelle lähtevää porukkaa, sellainen ilmiö on ollut nähtävissä useamman kerran. Itse olen jo vähän kyllästynyt kutsumaan yhtään ketään minnekkään. Itselleni järjestin kyllä syntymäpäivät, leivoin ja keittelin kahvia. Parille kaverille sanoin, että tarjoilua löytyy, jos haluaa tulla. Muutama tulikin, mikä oli ilahduttavaa, mutta varsinaisesti en kutsunut ketään.
Epäilen, että osasyy voi olla se, että ihmiset luulevat kutsun velvoittavan johonkin. Ei voi tulla juomaan kahvia ja seurustelemaan muiden kanssa, vaan pitäisi samalla ostaa jotain. Kun ei sitten haluta ostaa mitään, niin ei tulla ollenkaan. Yrittäjälle, kuin yrittäjälle ostavat asiakkaat ovat tietysti tärkeitä, mutta joskus voisi ajatella, että yrittäjäkin haluaa ehkä vain kiittää niitä asiakkaitaan asiakkuudesta ja järjestää heidän ilokseen jotain kivaa.
Tänään oli joka tapauksessa kiva päivä ja Saria käytiin juhlimassa, hän sai kukkia ja pieniä lahjoja, halaukisa ja onnitteluita. Olen iloinen hänen puolestaan, on hieno saavutus, että pystyy pyörittämään yritystä samassa paikassa kaksikymmentä vuotta. "Päitä on leikataan ja tukkia ajetaan" näin luki joskus aikojen alussa, hiukan hymynkare suupielessä tehdyssä ilmoituksessa.

Nyt minua jännittää aivan hirveästi huominen päivä. Kuten olen kertonut käyn pianotunneilla, käynyt nyt puolitoista vuotta. Eli kovin vähän aikaa. On ollut hauska huomata, että näinkin vanhana voi oppia soittamaan, vaikka en ole koskaan aiemmin soittanut, enkä muutenkaan koe olevani mitenkään musikaalinen. Käyn siis kansalaisopiston tunneilla ja huomenna on kansalaisopiston kevätnäyttely ja siinä yhteydessä musiikin opiskelijoiden konsertti. Opettajan mielestä minun kuuluu sinne tulle, mutta totta puhuen asia hermostuttaa minua aivan hirveästi. Pelkkä ajatus siitä yleisöstä saa kädet tärisemään ja mitenkäs sitä pianoa voi soittaa tärisevillä käsillä. Pelkään, että menen aivan sekaisin, enkä yhtäkkiä tiedä mitä kohtaa olen soittamassa ja soitan aivan väärin.
Syteen tai saveen, en tästä nyt oikein voi mitenkään luistaakkaan. Ei siinä muuta voi tapahtua, kuin että korkeintaan nolaan itseni perusteellisesti. Mutta olenpahan ainakin yrittänyt.