maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kuin kuvastimessa

Sain eilen luettua Karleen Koen "Kuin kuvastimessa". Se oli jotenkin koukuttava kirja, sillä en meinannut malttaa laskea sitä käsistäni ollenkaan. Kirjassa oli kuitenkin sellaiset reilu 700 sivua, joten pakko oli taukojakin pitää kun ei kuitenkaan voi aamusta iltaan ja illasta aamuun vain lukeakkaan. Vaikka joskus on niinkin käynyt että olen havahtunut auringon nousun aikaan siihen että on tullut luettua koko yö. Jos kirja on hyvä niin onnistun uppoamaan siihen kyllä aika täydellisesti ja ympäristö tahtoo unohtua.

Tämä "Kuin kuvastimessa" sijoittuu Englantiin 1700-luvun alkuun ja ns. paremmissa piireissä liikutaan. Mielestäni siinä on loistavasti saatu kuvattua sen ajan tunnelmaa ja elämää. Mietin kuinka höllässä ihmishenki on entisinä aikoina ollutkaan. Kuinka rankkaa on ollut olla nainen. Tänä päivänä ei tarvitse pelätä isorokkoepidemiaa, synnytyksiin kuollaan enää harvoin, ja ylipäätään ei ole pakko synnyttää sitä tahtia kuin ennen. On nainen sitten ollut ylhäinen tai alhainen niin aika tiukassa miehen talutusnuorassa on ollut joka tapauksessa. Itse ei ole juurikaan omasta elämästään saanut päätöksiä tehdä.
Tässä nyt kyllä vähän lipsun aiheesta, nämä ajatukset kun heräävät melkein minkä tahansa menneisiin aikakausiin sijoittuvan kirjan lukemisesta.

Kun vihdoin sain kirjan loppuun niin ajattelin että en pitänyt siitä lopusta. Ajattelin äkkiseltään ettei se ollut onnellinen, mutta tarkemmin ajateltuna se nimenomaan oli sitä. Oikeastaan en voi kertoa enempää näitä ajatuksiani, koska sitten on vaara että tulen paljastaneeksi liikaa juonesta. Kuitenkin on niin että tämä kirja vaikutti minuun vahvasti, ehkä osittain oman elämänkokemukseni vuoksi. En siinä lukiessani oikeastaan tullut ajatelleeksi, miksi jotkut kohdat tuntuivat ihan fyysisesti ahdistavina ja miksi minulla oli ikään kuin möhkäle rintalastan alla pitkän aikaa lukemisen jälkeen. Nyt sitä miettiessäni tiedän että se johtui ensinnäkin siitä, että kirja oli niin hyvin kirjoitettu että se kaivoi minun omassa elämässä sattuneet ja jo loppuun asti käsitelleekseni luulemani tapahtumat nousemaan lähemmäksi pintaa. Nyt on sitten oma päätökseni käsittelenkö niitä nyt katkeraan loppuun asti
vai hautaanko ne taas mieleni syövereihin odottamaan.

"Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niin kuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus."



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommenttien valvonta on otettu käyttöön. Blogin kirjoittajan on hyväksyttävä kaikki kommentit.